YÖVIERAAT

copyright Tiina Jääskeläinen (Tiina Hattunen) 1997

Sini Kiuas ja Seppo Lahtinen (toim.): Reviiri 2000. Uuden kirjallisuuden vuosikirja, Sammakko sekä Satakunnan ja Varsinais-Suomen taidetoimikunnat 2000

Hän muisti heidät ja heidän vierailunsa saatuaan uuden kotinsa kirjahyllyn järjestettyä. Kaikki oli muuttunut hetkessä. Kaupunki vaihtunut toiseksi, päivien kulku muuttunut. Hetken aikaa kaikki oli leijunut ilmassa, ollut yhtä aikaa mahdollista ja mahdotonta. Sitten tilalle oli astunut selkeys ja järjestys, kulku sai suunnan. Outojen kaupunkien ja orpouden tunteen jälkeen hän oli vaeltanut yllättävään paikkaan, jossa menneisyys kukki pientareilla niin, että hänen lapsensakin saattoivat poimia siitä kimpun. Vanhat viisikymmentäluvun tuolit palasivat seudulle, josta olivat kiertokulkunsa aloittaneetkin, ja hän seisoi kirja kädessään katsellen olohuoneensa ikkunasta taloa, jossa hänen isovanhempansa olivat asuneet. Hekin olivat kulkeneet pitkän matkan pohjoisesta etelään, uuteen elämään, sinne missä isä oli asunut opiskellessaan. Hän näki sireenin, jonka isoäiti istutti tänne, kun huvila ja valkoinen talo kirkonkylän keskustassa oli myyty. Sireeni oli kaivettu valkoisen talon puutarhasta, jossa se oli monta vuotta kituuttanut liian kylmän kasvualueen lannistamana. Hän katsoi sen vartta, joka nousi kuin puunrunko korkealle laajeten katoksenomaiseksi lehvästöksi täynnä hohtavan valkoista kukkavaahtoa. Sen tuoksu kantautui avoimesta ovesta sisään, ja hänen oli käännyttävä katsomaan, istuivatko he nyt hänen uuden kotinsa olohuoneessa. Ketään ei näkynyt, mutta tuoksu viipyi hänen ympärillään kuin hymy.

Kaksi kuukautta sitten hän oli nähnyt heidät silmänurkastaan mennessään juomaan vettä. Sähkölaitteet humisivat vaaleassa yössä muodostaen tutun taustaäänen nukkuvalle perheelle. Uni oli ollut outo, hän ei muistanut sitä tarkkaan, mutta jokin siinä oli herättänyt hänet. Tai ehkä se oli vain jano. Vasta juoksuttaessaan vettä hanasta lasiin hän tajusi mitä oli nähnyt. He istuivat siinä niin kotoisina, kuin kutsuttuina. Kuin kuuluisivat tänne, tämän keltaisen puutalon olohuoneeseen kaupunkiin, jossa kukaan heistä ei ollut eläessään käynyt.

Hän laski lasin kädestään ja väänsi hanan kiinni. Hiljaa hivuttautumalla hän siirtyi kohti oviaukkoa. Nahkanojatuolit olivat viisikymmentä vuotta sitten olleet sinisellä veralla päällystettyjä. Ne olivat mukavat, eikä hän hämmästynyt, että isoäiti ja isoisä olivat valinneet juuri ne tuolit istuimikseen. Itse he olivat ne aikanaan ostaneetkin. Isä istui sohvalla pitkä käsi huolettomasti selkänojalle heitettynä. He näyttivät syventyneen keskusteluun eivätkä huomanneet, että hän seisoi keittiön oviaukossa ja tarkkaili heitä.

Kaikki perustuu muistikuviin, hän ajatteli. Vaikutelmiin lapsuudesta. Tietynvärisestä vihreydestä, joka antoi utuisen hehkun vanhalle huvilalle soikean järven pohjoisrannalla. Raskaitten paisleykuvioisten täkkien vienosta homeen tuoksusta. Huvilan ovi, jonka maali oli lohkeillut, rämähti aina, ja tuulikannel soitti epävireisen sävelmän. Maa oli vielä kosteankylmä matkalla ulkohuussiin, mutta aurinko männynrunkojen takana lupasi uuden kuusikymmenluvun huolettoman technicolor-lapsuuspäivän.

Hänen leikkisankonsa oli punainen. Siinä oli keltainen reunus ja sanka. Robertin sanko oli keltainen. Sen reuna ja sanka olivat siniset. Kaislikon suojassa rannan puolella vesi oli iltapäivisin lämmintä. Siinä uiskenteli punaisia vesikirppuja. Hän pyydysti niitä ja tarkkaili niiden toimia. Oikeastaan niillä ei ollut mitään toimia; ne vain uiskentelivat ja olivat pieniä, aivan kuin hän itsekin. Saunan edessä oli hiekkaranta. Se ei ollut suuri, ehkä noin kuuden metrin levyinen, mutta se oli oikea hiekkaranta. Hiekka oli hienoa ja valkoista ja keskipäivällä se muuttui polttavaksi. Muurahaiset risteilivät edestakaisin ja häiritsivät hänen leikkejään. Mäntyjen hiuksenohuet, raivostuttavan sitkeät juuret nousivat esiin aina sieltä, missä niitä ei kaivattu. Raidalliset kansituolit virttyivät auringossa kesästä toiseen ja niiden kankaat pullistelivat laiskasti tuulessa.

Oli myös päiviä, jolloin aurinko ei tullutkaan esiin. Raskaat pilvet vyöryivät järven ylle ja jäivät siihen ikävystymään. Hän puki päälleen verryttelypuvun. Kaapeista kaivettiin kaikenlaisia vahoja villapaitoja ja takkeja, joita kuistin komeroihin oli kantautunut. Vaatteissa viipyi sama homeen tuoksu kuin täkeissäkin, taskuista löytyi sekalaisia tavaroita vailla yhteyttä mihinkään. Isoisä vetäytyi keittiön taakse makuuhuoneeseen, sammutti kuulokojeensa ja vaipui sadepäivän horteeseen. Joku kaivoi astiakaapin laatikosta pelikortit. Isoäiti avasi uuninluukun. Uunissa oli ollut tuli pitkään ja hiilloksen päälle oli laitettu halko. Se ei ollut palanut, hapertunut vain kuumuudessa. Se oli vaalean hiekan värinen ja yhä ehjä. Kun isoäiti hipaisi sitä hiilihangolla, se ikään kuin huoahti ja hajosi tomuksi. Noina kesinä isovanhemmat olivat itsestäänselviä taustahenkilöitä. Aina kärsivällisiä, aina valmiita näkemään loputtomasti vaivaa hänen vuokseen. He kertoivat tarinoita menneiltä ajoilta, muodostivat sillan menneisyyteen. Yhdessä vanhempien kanssa he muodostivat suojaverkon, aidan tai lasin, joka vaimensi todellisuutta ja antoi hänelle aikaa kasvaa.

Asiat, jotka jättivät jälkensä hänen tajuntansa pintaan, näkyivät metrin korkeudelta. Todellisuudessa noita kesiä, joita jälkikäteen ajatellen tuntui olleen lukemattomia, täytyi olla vain kourallinen. Kenties vain yksi ainoa kesä, joka erottui muita kirkkaampana ja selkeämpänä. Kesä, jonka jokin tapahtuma, jota hän itse oli liian pieni ymmärtämään, sai värähtelemään ja soimaan musiikkina, jota ei voinut unohtaa.

Hän luopui heistä haikein mielin, kun aika tuli. Se, että isä lähti heidän mukaansa varoittamatta, oli hänelle shokki. Isä vain hapertui huomaamatta, nopeasti; huoahti kesäisenä aamuna ja kuoli. Se sai hänet jatkuvasti kaipaamaan kotiin, aikaan jossa päivät vaihtuivat loputtomasti ilman pelkoa huomisesta. Seistessään keittiön ovella keskellä yötä ja tarkkaillessaan heitä salaa hän ymmärsi tulleensa paikkaan, jonka olemassaolosta hän ei ollut koskaan ennen ollut tietoinen.

- Se on tässä, olen sen sisässä, hän ajatteli.

- Kukaan ei enää seiso edessäni, kenenkään selän taakse en voi paeta. Tulevaisuus on otettava vastaan, kasvot on kohotettava tuuleen. Minä olen se, jonka selän takana toiset seisovat. Minä muutun yhä läpinäkyvämmäksi ja samalla vahvemmaksi kunnes tulee se päivä, jolloin lasi helähtää rikki ja ne, jotka vielä seisovat suojassa, tuntevat vuorostaan tuulen voiman kasvoillaan.

Hän siirtyi eteiseen ja sieltä makuuhuoneeseen. Hän ei halunnut häiritä heitä. Hän rakasti heitä niin kuin rakasti perhettäänkin. Hänen olohuoneensa oli aina avoinna heille, sillä hän luotti heidän hyväntahtoisuuteensa. Maatessaan avoimin silmin hämärässä huoneessa sängyssä, jossa hänen lapsensa nukkuivat kuin pesässä sikin sokin, hän pohti mikä oli tuonut heidät tänne tänä yönä. Vaipuessaan unen ja valveen rajalle tilaan, jossa alitajunta aukeni kirkkaana suoraan tajunnaksi hän aavisti heidän tulleen suunnittelemaan hänen elämäänsä. Hän oivalsi, että tulevaisuus kasvoi menneisyydestä ja elämä muistutti ennemminkin spiraalia kuin janaa.

Hän kääntyi ja laski kirjan kädestään murattiruukun viereen. Hän pudotti kukkaronsa kauppakorin pohjalle ja astui ulos. Pihan sora ratisi hänen jalkojensa alla muuttuen asfaltin vaimeaksi kahahdukseksi jalkakäytävällä. Huoltoaseman jälkeen käytävä jatkui hiekkatienä kadoten korkeitten puitten katveeseen. Yli kaksikymmentä vuotta sitten olivat kesät huvilalla vaihtuneet vierailuiksi pieneen taloon koivukujan varrella. Tätä samaa tietä isoäiti oli kulkenut yhdessä isoisän kanssa. Isoisän kävelykeppi heilahti taidokkaassa kaaressa askelten tahtiin. Myöhemmin isoäidin valkeiden hiusten aallokkoon lennähti satunnainen omenankukan terälehti naapurin puutarhasta, ja isä kiusoitteli häntä grillin luona hätistäen hänet lopulta keinuun isoisän viereen lepäämään. He olivat käyneet ostamassa grillihiiliä ja jäätelöä. Serkut olivat tulleet ja menneet. Oli vietetty syntymäpäiviä ja kesäjuhlia.

Puut, joitten alla hän käveli, olivat kasvaneet, imeneet itseensä ohikulkijoiden ajatuksia, heidän naurunsa kaiun ja askeltensa soinnin. Suurin osa kulkijoista oli ollut ventovieraita, outoja, tuntemattomia. Mutta joukkoon olivat mahtuneet ne, joiden ajatusten taustalla oli samoja kuvia, tuoksuja, muistikuvia menneisyydestä. Kukaan heistä ei kulkenut enää täällä. Oli kuitenkin jotain, häivähdys tai katseen varjo. Heidän silmänsä olivat viipyneet näiden puiden rungoissa, seuranneet vuodenaikojen vaihtumista, ja mustarastaan laulaessa vihertyvässä holvissa he olivat hengittäneet hetken kevyemmin ja auringon lämpö oli tavoittanut heidän elävänä sykkivät sydämensä. Tietoisuus siitä, että puut olivat tunteneet heidät, oli kuin kipeä hyväily. Lehvästön läpi tunkeutuva valo pilkutti hiekan hänen edessään. Polku tuntui kuuluvan uneen, toiseen aikaan. Siinä väreilivät kaikkien kulkijoiden askelet ja hetken aikaa uni oli totta ja todellisuus valhetta.

Kaupassa, kun ostoskori oli jo täynnä, hän pysähtyi erään hyllyn kohdalle. Tarttuessaan pakettiin hän kuuli tuulikantelen äänen ja vihreän kaapinoven narahduksen.

- Yövieraille, hän ajatteli itsekseen hymyillen.

Lue arvostelu:
Moniäänisyyttä kahdesta maakunnasta, Reviiri 2000, Kiiltomato.net :

"Hallitsevana rytminä sekä Reviirin proosassa että runoissa on puheen säksätys. Juuri siksi Tiina Hattunen pysäyttää lukijansa. Novellissaan Yövieraat hän osoittaa sellaista hitaan rytmin
suvereniteettia, että ajoittain luulee kuuntelevansa musiikkia ja ymmärtää olevansa novellin äärellä vasta, kun on aika kääntää sivua." - Jussi Aurén

http://www.pekkaremes.fi/saatujakritiikkeja/kiiltomatonet/