Copyright Tiina Jääskeläinen-Alasaari, (Tiina Hattunen), 1999
Inspired by Apocalyptica
Inspired by Apocalyptica
Syntyessään hän oli voikukan siemenen kaltainen. Hän ei tiennyt oliko tyttö vai poika, mikään hänen olemuksessaan ei kertonut sitä. Valkea hahtuva oli perintö isältä. Sen avulla hän saattoi lentää virtausten mukana minne tahtoi tai ainakin minne ne hänet halusivat kuljettaa. Siemen oli perintö hänen äidiltään. Kantaessaan sitä hän aavisti joutuvansa ennen pitkää maahan, juurtuneeksi kuten äitinsäkin.
Tuulet kuljettivat häntä kaikkialle. Hän tuli vanhemmaksi mutta ei kasvanut. Hän näki kaiken, mutta kukaan ei opastanut tai neuvonut häntä. Hän koki kaiken omalla tavallaan ja muodosti kuvan maailmasta, jonka yli lensi. Alussa hän kuvitteli voivansa ohjata lentoaan, mutta pian hän oppi, että tuuli ja virtaukset olivat oikukkaita. Ne eivät kysyneet, minne hän tahtoi. Ne eivät edes olettaneet, että hänellä tahtoa olikaan. Hän oppi, että lempeä kesätuuli oli ystävä, joka näytti hänelle uusia asioita. Hän oppi levähtämään, kun tuuli tyyntyi, kyselemättä lepohetkensä mittaa. Hän tajusi, että myrsky saattoi nousta yllättäen, mistä suunnasta tahansa. Silloin oli vain leijuttava vapaasti, sillä kamppailu vei voimat ja verotti hahtuvien määrää. Rankkasade painoi hänet maahan pyrkien juurruttamaan hänet minne tahansa: viljapeltoon kullankeltaisten naisten joukkoon, kallionkoloon yksinäiselle saarelle, keskikaupungin ankeisiin kiveyksiin.
Hän ei halunnut juurtua. Hän riuhtoi itsensä irti sateen lakattua, kuivatteli auringossa ja odotti suotuisaa tuulta. Kun se tuli, hän ponnisti sen kämmenelle ja lensi taas. Hän lensi, lensi, sillä kesä oli kaunis. Hän lensi korkealle, korkeitten taivaitten alle, siivekkäitten miesten joukkoon, jotka liitelivät määrätietoisina salkut käsissään kohti tuntemattomia päämääriä. Hän katseli heidän tiukkoja huuliaan ja rakkaudettomia silmiään, joissa heijastui yksi päämäärä: nousta yhä korkeammalle, lentää yhä kauemmas, saavuttaa kaikki ja enemmän. Hän etsi isäänsä heidän joukostaan, mutta he olivat kaikki kasvoiltaan samanlaisia eikä hän tunnistanut ketään.
Virtaus kuljetti hänet laajalle peltoaukiolle, jonka huojuva kulta välkkyi auringossa. Vuorten välissä virtauksen voima hellitti ja hän laskeutui alemmas pudottautuen viimein puroon. Viileä vesi virtasi kannatellen häntä selässään. Kun hän tuli lähemmäs peltoa, hän näki, että siinä ei kasvanutkaan viljaa vaan hänen äitinsä kaltaiset naiset huojuivat pellossa hiukset kohoten kohti kateellista taivasta, kädet kohotettuina, sormet harallaan. Hän näki heidän jalkateränsä, joista juuret kasvoivat maan uumeniin. Hän ymmärsi, että lapset olivat juuret, lapset olivat kukat ja hedelmät. Hän tarrautui rantaheinikkoon tuijottaen naisten huojuntaa. Heidän suljettujen silmiensä takaa hehkui tukahdutettu tahto; se poltti silmäluomia kuin säde, mutta ei koskaan tunkeutunut läpi.
Puro tempaisi hänet mukaansa kohti alajuoksua. Hän näki siivettömiä miehiä viikatteitten kanssa. He olivat taivaalta pudonneita, heidän siipensä olivat särkyneet, kuihtuneet tai tuuli oli kiskonut ne irti. Määrätietoisuus oli vaihtunut katkeruudeksi, unelmat korkeista taivaista haihtuneet ja katsahtaessaan ylös kohti taivaalla lentäviä miehiä he sylkäisivät kouriinsa, vilkaisivat toisiaan ja alkoivat sanattomasta sopimuksesta niittää pellossa huojuvia naisia.
Viikatteet osuivat aina samaan kohtaan, täsmälleen polven takaosaan. Naiset napsahtivat poikki ja lakosivat kahahtaen maahan. Heidän silmänsä aukenivat ja taivaan sini heijastui niistä hetken ennen kuin sammui. Miesten takana kulki hahtuvahiuksisten lasten joukko, joka vaiteliaina leikkasi sirpeillään hiukset pieniksi nipuiksi. Ne ryöppysivät kuin sula kulta heidän nahkaisten esiliinojensa valtavista taskuista.
Hän ei voinut irrottaa katsettaan lapsista. Heidän hiuksensa muistuttivat hänen omaa hahtuvaansa, heidän vartalonsa olivat pienet ja soukat, kiireiset kätensä kaidat voikukan siementen lailla. Heillä ei ollut juuria, ei siipiä. Heillä ei ollut ilmettä silmissään; ne eivät heijastaneet äitien kultaa, eivät isien taivasta. He eivät puhuneet, eivät vilkuilleet ympärilleen. Koneellisesti he kulkivat siivettömien miesten leveitten selkien takana leikaten ja niputtaen äitiensä hiuksia.
Jäätävä kylmyys, ennen kokematon ja outo, kouristi häntä, kun hän katseli loittonevia lapsia. He kulkivat yhä kauemmas äärettömällä pellolla kunnes muuttuivat pieniksi kuin pisteet ja katosivat. Hän jähmettyi ja lakkasi kellumasta. Puro nielaisi hänet, mutta yskäisi hänet takaisin pintaan kuin hän olisi ollut kutittava roska. Hän lennähti pellosta esiin nousseelle kivelle kaadettujen naisten joukkoon. Huohottavana ja vettä valuen hän yritti tasata hengitystään. Hän tunsi huudon kasvavan sisällään, mutta koska hänellä ei ollut suuta, se vain kasvoi kasvamistaan kuin suunnaton kupla ja hän pelkäsi pakahtuvansa.
Pellosta kuului kuivaa rahinaa. Se oli kuin selloa hankaavan jousen ääni, aluksi hyvin vaimea, lähes kuulumaton. Se kasvoi ja koveni, rahina muuttui musiikiksi, joka muistutti kuolevan hengitystä. Hän halusi nostaa kädet korvilleen, mutta hänellä ei ollut käsiä sen enempää kuin korviakaan, ja hän kuuli äänen päänsä sisällä säälimättömänä, periksiantamattomana, kovenevana.
Naisten kultaiset ruumiit sälähtivät sirpaleiksi, joissa auringon valo taittui moninkertaisena. Sirpaleitten joukosta erottui jotakin hentoa ja valkoista, se muistutti hänen omaa hahtuvaansa. Tuulenpuuska tavoitti hahtuvat ja tuhatpäinen pilvi pieniä siemeniä, samanlaisia kuin hän itse, nousi ilmaan valmiina vaeltamaan kohti arvaamattomia määränpäitä.
Pyörteinen tuuli hajotti vastasyntyneet siemenet ympäriinsä. Musiikin rytmi muuttui. Kuoleman korina tasaantui, se muuttui lempeäksi, se kannatti siemeniä yhdessä tuulen kanssa, nostatti ne yhä korkeammalle kohti taivaan silmää, joka välinpitämättömänä katseli alapuolellaan esitettävää näytelmää.
Huuto hänen sisällään kasvoi yhdessä pakahduttavan tietoisuuden kanssa. Hän oli etsinyt isäänsä väärästä paikasta. Hänen isänsä ei enää lentänyt taivaalla. Hänen isänsä oli viikatetta heiluttava pudonnut mies maanpinnalla ja hänen kohtalonaan olisi tulla äitinsä hiuksia leikkaavaksi mykäksi lapseksi.
Kauhu puhalsi kuumaa ilmaa hänen sisälleen ja sanaton huuto hänen sisällään kasvoi valtavaksi. Hahtuvat venyivät säikeiksi, ne muistuttivat hänen äitinsä kultaisia hiuksia. Ne kasvoivat, kutoutuivat yhteen kestäväksi kuin purjekangas, tiiviiksi palloksi samalla kun siemen paisui tietoisuudesta, oivalluksesta. Hän tunsi kohoavansa siementen joukkoon ja puro, jonka suvantoon hänen kuvajaisensa heijastui, peilasi hänen uuden hahmonsa, joka kohosi yhä korkeammalle. Siemenet takertuivat häneen, kaukaa katsottuna ne muodostivat köyden joka leijui tuulessa kun hän purjehti pois äärettömän pellon luota, ohi lentävien miesten, uhmaten ensimmäistä kertaa tuulten tahtoa, luottaen vain itseensä.
Tuulet kuljettivat häntä kaikkialle. Hän tuli vanhemmaksi mutta ei kasvanut. Hän näki kaiken, mutta kukaan ei opastanut tai neuvonut häntä. Hän koki kaiken omalla tavallaan ja muodosti kuvan maailmasta, jonka yli lensi. Alussa hän kuvitteli voivansa ohjata lentoaan, mutta pian hän oppi, että tuuli ja virtaukset olivat oikukkaita. Ne eivät kysyneet, minne hän tahtoi. Ne eivät edes olettaneet, että hänellä tahtoa olikaan. Hän oppi, että lempeä kesätuuli oli ystävä, joka näytti hänelle uusia asioita. Hän oppi levähtämään, kun tuuli tyyntyi, kyselemättä lepohetkensä mittaa. Hän tajusi, että myrsky saattoi nousta yllättäen, mistä suunnasta tahansa. Silloin oli vain leijuttava vapaasti, sillä kamppailu vei voimat ja verotti hahtuvien määrää. Rankkasade painoi hänet maahan pyrkien juurruttamaan hänet minne tahansa: viljapeltoon kullankeltaisten naisten joukkoon, kallionkoloon yksinäiselle saarelle, keskikaupungin ankeisiin kiveyksiin.
Hän ei halunnut juurtua. Hän riuhtoi itsensä irti sateen lakattua, kuivatteli auringossa ja odotti suotuisaa tuulta. Kun se tuli, hän ponnisti sen kämmenelle ja lensi taas. Hän lensi, lensi, sillä kesä oli kaunis. Hän lensi korkealle, korkeitten taivaitten alle, siivekkäitten miesten joukkoon, jotka liitelivät määrätietoisina salkut käsissään kohti tuntemattomia päämääriä. Hän katseli heidän tiukkoja huuliaan ja rakkaudettomia silmiään, joissa heijastui yksi päämäärä: nousta yhä korkeammalle, lentää yhä kauemmas, saavuttaa kaikki ja enemmän. Hän etsi isäänsä heidän joukostaan, mutta he olivat kaikki kasvoiltaan samanlaisia eikä hän tunnistanut ketään.
Virtaus kuljetti hänet laajalle peltoaukiolle, jonka huojuva kulta välkkyi auringossa. Vuorten välissä virtauksen voima hellitti ja hän laskeutui alemmas pudottautuen viimein puroon. Viileä vesi virtasi kannatellen häntä selässään. Kun hän tuli lähemmäs peltoa, hän näki, että siinä ei kasvanutkaan viljaa vaan hänen äitinsä kaltaiset naiset huojuivat pellossa hiukset kohoten kohti kateellista taivasta, kädet kohotettuina, sormet harallaan. Hän näki heidän jalkateränsä, joista juuret kasvoivat maan uumeniin. Hän ymmärsi, että lapset olivat juuret, lapset olivat kukat ja hedelmät. Hän tarrautui rantaheinikkoon tuijottaen naisten huojuntaa. Heidän suljettujen silmiensä takaa hehkui tukahdutettu tahto; se poltti silmäluomia kuin säde, mutta ei koskaan tunkeutunut läpi.
Puro tempaisi hänet mukaansa kohti alajuoksua. Hän näki siivettömiä miehiä viikatteitten kanssa. He olivat taivaalta pudonneita, heidän siipensä olivat särkyneet, kuihtuneet tai tuuli oli kiskonut ne irti. Määrätietoisuus oli vaihtunut katkeruudeksi, unelmat korkeista taivaista haihtuneet ja katsahtaessaan ylös kohti taivaalla lentäviä miehiä he sylkäisivät kouriinsa, vilkaisivat toisiaan ja alkoivat sanattomasta sopimuksesta niittää pellossa huojuvia naisia.
Viikatteet osuivat aina samaan kohtaan, täsmälleen polven takaosaan. Naiset napsahtivat poikki ja lakosivat kahahtaen maahan. Heidän silmänsä aukenivat ja taivaan sini heijastui niistä hetken ennen kuin sammui. Miesten takana kulki hahtuvahiuksisten lasten joukko, joka vaiteliaina leikkasi sirpeillään hiukset pieniksi nipuiksi. Ne ryöppysivät kuin sula kulta heidän nahkaisten esiliinojensa valtavista taskuista.
Hän ei voinut irrottaa katsettaan lapsista. Heidän hiuksensa muistuttivat hänen omaa hahtuvaansa, heidän vartalonsa olivat pienet ja soukat, kiireiset kätensä kaidat voikukan siementen lailla. Heillä ei ollut juuria, ei siipiä. Heillä ei ollut ilmettä silmissään; ne eivät heijastaneet äitien kultaa, eivät isien taivasta. He eivät puhuneet, eivät vilkuilleet ympärilleen. Koneellisesti he kulkivat siivettömien miesten leveitten selkien takana leikaten ja niputtaen äitiensä hiuksia.
Jäätävä kylmyys, ennen kokematon ja outo, kouristi häntä, kun hän katseli loittonevia lapsia. He kulkivat yhä kauemmas äärettömällä pellolla kunnes muuttuivat pieniksi kuin pisteet ja katosivat. Hän jähmettyi ja lakkasi kellumasta. Puro nielaisi hänet, mutta yskäisi hänet takaisin pintaan kuin hän olisi ollut kutittava roska. Hän lennähti pellosta esiin nousseelle kivelle kaadettujen naisten joukkoon. Huohottavana ja vettä valuen hän yritti tasata hengitystään. Hän tunsi huudon kasvavan sisällään, mutta koska hänellä ei ollut suuta, se vain kasvoi kasvamistaan kuin suunnaton kupla ja hän pelkäsi pakahtuvansa.
Pellosta kuului kuivaa rahinaa. Se oli kuin selloa hankaavan jousen ääni, aluksi hyvin vaimea, lähes kuulumaton. Se kasvoi ja koveni, rahina muuttui musiikiksi, joka muistutti kuolevan hengitystä. Hän halusi nostaa kädet korvilleen, mutta hänellä ei ollut käsiä sen enempää kuin korviakaan, ja hän kuuli äänen päänsä sisällä säälimättömänä, periksiantamattomana, kovenevana.
Naisten kultaiset ruumiit sälähtivät sirpaleiksi, joissa auringon valo taittui moninkertaisena. Sirpaleitten joukosta erottui jotakin hentoa ja valkoista, se muistutti hänen omaa hahtuvaansa. Tuulenpuuska tavoitti hahtuvat ja tuhatpäinen pilvi pieniä siemeniä, samanlaisia kuin hän itse, nousi ilmaan valmiina vaeltamaan kohti arvaamattomia määränpäitä.
Pyörteinen tuuli hajotti vastasyntyneet siemenet ympäriinsä. Musiikin rytmi muuttui. Kuoleman korina tasaantui, se muuttui lempeäksi, se kannatti siemeniä yhdessä tuulen kanssa, nostatti ne yhä korkeammalle kohti taivaan silmää, joka välinpitämättömänä katseli alapuolellaan esitettävää näytelmää.
Huuto hänen sisällään kasvoi yhdessä pakahduttavan tietoisuuden kanssa. Hän oli etsinyt isäänsä väärästä paikasta. Hänen isänsä ei enää lentänyt taivaalla. Hänen isänsä oli viikatetta heiluttava pudonnut mies maanpinnalla ja hänen kohtalonaan olisi tulla äitinsä hiuksia leikkaavaksi mykäksi lapseksi.
Kauhu puhalsi kuumaa ilmaa hänen sisälleen ja sanaton huuto hänen sisällään kasvoi valtavaksi. Hahtuvat venyivät säikeiksi, ne muistuttivat hänen äitinsä kultaisia hiuksia. Ne kasvoivat, kutoutuivat yhteen kestäväksi kuin purjekangas, tiiviiksi palloksi samalla kun siemen paisui tietoisuudesta, oivalluksesta. Hän tunsi kohoavansa siementen joukkoon ja puro, jonka suvantoon hänen kuvajaisensa heijastui, peilasi hänen uuden hahmonsa, joka kohosi yhä korkeammalle. Siemenet takertuivat häneen, kaukaa katsottuna ne muodostivat köyden joka leijui tuulessa kun hän purjehti pois äärettömän pellon luota, ohi lentävien miesten, uhmaten ensimmäistä kertaa tuulten tahtoa, luottaen vain itseensä.
