Tässä voit seurata Kirjan talon proosakurssin aikana maalis-toukokuussa syntyviä tekstejäni. Ensimmäinen tapaaminen oli tiistaina 13.3.2018. Teimme erilaisia kirjoittamisharjoituksia ja lisäksi saimme pari kotitehtävää. Lisään tekstejä kronologisesti käänteisessä järjestyksessä, eli uusin tulee aina loppuun.
25.4.2018 Kirjoita
kirje
Valitse:
-
nykyiselle
itselleni varhaisemmalta itseltäni
-
menneisyyden
itselleni nykyisyydestä
-
(kuvitteelliselta)
esivanhemmalta itselleni
Kuule sie Tiinuska,
mitä mie siul haastan. Mie ko luulen, et myö ei nii paljio
ehitty muistelemmaa mei evakomatkaa ja siu issäis kuitenki synty sillo. Nii mie
nyt uattelin siul kertoo, mite se kaik sillo tapahtu.
Se olj -39 ko hyö tulliit, sotilaat, ja käskiit mei lähtii
tunni sisäl. Juho ol rintamal ja miul talo, anoppi, karja ja kaks pient lasta,
Irma ja Reino siin helmois. Isästäis mie en viel tient mittää. Mie olin just
saant perunakakkarat uunist. Ne mie pakkasin, vähät tavarat ja kohtha myö
oltjii siin tievarres muihe kans. Myö jouttii erroon Maria-mummost ja lehmist.
Härkävaunuis myö kulettii kolme vuorokaut ain Alavuuel saakka. Maria-mummo tulj sitte meit noutamaa Virroil,
mis hää ja lehmät olliit.
Kesäkuus -40 Esko päivän siu issäis synty. Mie nii muistan
mite siin saunanurkal juhannusruusut tuoksuit ku hää synty. Semmone pien nassikka.
Siint myös sit kevvääl -42 vapu tienoil muutettii Kannakse Pyhäjärve Tiitua
kyllään. Ei sin sova melskeesee ois pitänt ihmissii viijä. Siu issäis pelkäs
pommitust nii, jot hää sano miul, jot koita sie mite miu luut hakkaa ko häne
syämmens niin kovvaa pelosta hakkas.
Mut olj niit parempiiki hetkii. Kyl Pertti kolttosiiki tek,
mut ei hää pahhaa tarkottant. Kerra hää uitti kanapoikii saevestynnöris enkä
mie töiltäin ehtint sen enempiä niitä hommia seuraamaa. Kotva kuluttua hää tul
sanomaa, jot hyö hukkuit, kanapojat. Mut hää ties, et ko heil laittaap voita
nokkaa ja sitte lämpimää uunii, ni jo hyö virkoot. Ja näihä siin olj käynt. Sen
päiväne piipitys kuulu leiviuunist!
Tuljha siint sit se viimenenkii lähtö eikä myö ennää takasj
kottii päästykää. Olj siin matkas murhetta ja huolta, lapsiiki olj jo neljä. Se
minnuu syömmest raasto ko ei alus oljt astijaa mihi maito lypsää. Ojjaan
jou’utii välil lypsämmää.
Mie tiijän jot siekii uot oma evakkoties käynt. Hyvi sie siint
selvisit. Ei myö sil mittää maheta, mite Luoja meit koettelloo. Mut uso sie
Tiinuska, kyl myö sinnuu vahitaa ja siust huolta pietää.
Siun mummois Anna-Liisa Puputti
* * * * *
1. Tehtävä: Ääneen
liittyvä muisto käyttämättä sanaa ’ääni’. Kirjoitettu 16.4.2018.
Laiturinnokassa
Mannerheimin metsästysmajan naapurissa Itämeren rannalla
sijaitsee yli puolivuosisatainen kesämökki. Vielä jokunen vuosi sitten se oli punamullalla
silattu metsittynyt piilopirtti, jonka katto kasvoi sammalta ja sisäänkäynnin kohdalla
oli pieni synkeä terassi.
Kolmen kesän aikana ranta on raivattu
ja mökki on saanut viileän harmaan maalikerroksen. Ovi aukeaa 40-neliöiselle terassille,
joka on kesäolohuone ja al fresco -ruokasali. Sisällä valoisissa tiloissa on vain
tarpeelliset kalusteet. Rottinkia, valkoista, sinistä ja punaista, merellistä tunnelmaa.
Suosikkipaikkani on kuitenkin laiturinnokka
alhaalla rannassa. Teen siellä selälläni maaten aistienvaraisia aikamatkoja kauas
menneisyyteen.
Uskollinen seuralaiseni Lilli tuhisee
vieressäni, kynnet rapisevat harmaantuneeseen laiturilankkuun kunnes kevyt huokaus
kertoo, että makuupaikka on löytynyt. Itse makaan ohuella pehmusteella silmät kiinni
ja kuuntelen.
Aallokko saapuu keinuttamaan laituria,
joka ääripäästään kelluu ponttonien varassa. Tuulenvire kihertää käsivarren hennoissa
ihokarvoissa samalla kun aurinko tuhlaa lämpöään. Laiturin vieressä kaislikko kahisee,
kaislan höytyväiset ruskeat kukinnot taipuvat kumarrukseen samalla kun suipot teräväreunaiset
lehdet hankaavat toisiaan vasten kuin selloa soittavat jouset.
Kauempana, korkeammalla puiden latvuksissa
lähellä ohutta yläpilveä kaikkialla läsnäoleva tuuli laulaa taustakuorona, johon
sekoittuu lokkien ja pääskysten kirkuna – erilainen mutta yhtä oleellinen. Pääskysen
liito tuo mukanaan laiturin narinan, joka seuraa meren rytmiä ja laineen loisketta.
Rautaketju, jolla laituri on ankkuroitu kiinni, kalahtelee metallisesti ja yhä silmät
suljettuina odotan kuulevani hevosen kavioiden kopseen kiveyksellä.
Linnut ja tuuli, puut ja kasvit, merivesi
ja maa-aines – kaikki kumisee, humisee, suhisee, kalahtaa ja kopisee, loiskii ja
liplattaa, kirkuu ja visertää. Kallioisen merenrannan orkesteri soittaa ikiaikaista
sävelmää, luonnon ja ihmisen yhteistä harmonista musiikkia, jota ei riko moottorin
pauhu eikä koneen mekaaninen säksätys. On vain kaikki se, minkä on aina voinut kuulla,
ihmiskunnan aamusta asti.
Hetken, ohikiitävän hetken voi kuvitella,
että ihmisen ja luonnon välillä vallitsee yhä rauha ja sopusointu.
* * * * *
Proosakurssin kolmas tehtävä oli kirjoittaa jostakin, jonka olin aloittanut uudelleen:
Puikkojen kilinä kuuluu jälleen
On todennäköisempää, että tiedän
kuin muistan istuneeni keittiössä jalat sievästi rinnakkain virkkaamassa
kalastajalangasta ketjusilmukoita. Äitini kertoman mukaan opin tämän jalon
taidon noin neljän vuoden iässä. En ollut kovin kiinnostunut lisäämään virkkaustaitojani
ketjusilmukoiden tuolle puolen, joten silmukkajonoa riitti metrikaupalla huoneesta
toiseen.
Sittemmin siirryin puikkoihin ja
neulomiseen, jota omat murrealueeni kutsuvat kutomiseksi.
Opin koulussa tekemään hienoja
lapasia ja lapasista laajensin itsenäisesti repertuaarini 70-luvulla
suosittujen neuleliivien kautta 80- ja 90-luvun värikkäisiin villapuseroihin.
Tein niitä niin sanotusti omasta päästä kymmeniä. Neuleissani oli vähintään
kahta väriä, toisinaan mukana kulki kymmenenkin eri väriä, kun oikein innostuin
keksimään kuvioita.
Kudoin kotona ja koulussa.
Kutominen auttoi keskittymään opettajan puheeseen ja silmukoihin jäi
muistijälkiä. Silti opettajat katsoivat hyvin karsaasti minun ja parin muun
kaverini harrastusta. Muistan kuitenkin yhä sen punamustan villapaidan kuviot,
jota tein, kun uutinen Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä kerrottiin
radiossa.
Tein villapaitoja itselleni,
ystävilleni, poikaystäville, sittemmin kahdelle ensimmäiselle aviomiehelleni ja
tietysti lapsilleni. Yhtään ainokaista ei ole tallella missään ainakaan minun
tietojeni mukaan.
Kutominen jäi siinä vaiheessa,
kun yksinhuoltajana hoidin kahta lasta ja kolmea työtä. En sitä osannut edes
kaivata. Viidenkymmenen ikävuoden lähestyessä minua alkoi yhä enemmän vaivata
se, että en ollut koskaan oppinut kutomaan sukan kantapäätä. En tiedä, eikö
meille sitä opetettu vai olinko ehkä pitempään pois koulusta juuri silloin.
Joka tapauksessa päätin, että 50-vuotta täytettyäni kantapää on opeteltava.
Piste.
Käännyin tässä asiassa luotettavan
ystäväni Jaanan puoleen. Hän toi minulle Novitan sivuilta tulostamansa
kuvallisen ohjeen. Olen aina syvästi ja vaistomaisesti inhonnut ohjeita – ja
kenties elämä siksi onkin ollut välillä turhan vaikeaa – joten kamppailin
kuvien ja tekstin kanssa itsekseni hetken, kunnes ahaa-elämys valtasi minut
tammikuun lopulla vuonna 2013.
Ensimmäisenä vuonna kilkutin noin
100 paria villasukkia. Jaoin niitä sinne ja tänne. Järjestin Facebookissa
kavereilleni sukka-arvonnankin. Se oli hyvin suosittu. Vuonna 2014 vuosikausien
sukankutomattomuuspaine hellitti jo hieman eikä pareja valmistunut ihan sataa.
Sitä seuraavana vuonna olinkin jo pyynnöstä opettamassa kantapääntekoa
kaltaisilleni täti-ihmisille. Vaikka matematiikasta aikoinaan sainkin ehdot, ei
silti ollut vaikea havaita, että sukkien tekemisessä pätevät tietyt
matemaattiset muistisäännöt.
Kun jäin työttömäksi 2017,
sukkien kutominen on ollut hyvää terapiaa. Norwichinterrierini Lilli avustaa
ammattitaitoisesti laadunvalvonnan ja lämmityksen osalta. Käsityöllä ei
valitettavasti elä. Siitä huolimatta olen nytkin viikon aikana tehnyt neljä
paria. En tosin tiedä, mihin sukkieni kanssa joudun, mutta en aio lopettaa.
Villasukkia tarvitaan aina ja mielestäni ne ovat sangen konkreettinen
välittämisen ja rakkauden muoto.
* * * * *
Kirjoita vertauskuva elämällesi. Olisiko elämäsi metsä, elokuvan
kohtaus, jääkaappi, villapaita vai kenties kirja? Miksi juuri tämä asia, ja
mitä se elämästäsi kertoo? Millainen metsä, millainen kirja? Mikä siinä kuvaa
elämääsi?
 |
| Muistiinpanoja 13.3.2018. |
Elämäni on...
tsunami.
Aluksi näyttää, että kaikki on
niin sanotusti normaalia. Että on vain lapsen syntymä; ujo pikkutyttö, pohtiva,
luova, pelokas, ulkopuolinen. Hänessä kasvaa hiljainen toive elämästä, joka on
kirkasta ja selkeää.
Aluksi näyttää, että tytön
kasvaessa tapahtumien meri vetäytyy yhä kauemmas horisonttiin. Haaveiden
vesiraja pakenee. Elämä on pientä, toiveet suuria.
Unessa näin etukäteen
hyökyaallon. Jokaisella kerralla. Mutta kukapa unia uskoisi. Vasta hapuillessani
pintaan, haukkoessani henkeä varmana viimeisestä tuhosta odottamattomien, käsittämättömien,
piinallisten tapahtumien tyrkkiessä ajopuina ja satunnaisena romuna ymmärsin,
ettei kukaan voi hallita elämäänsä. Se vyöryy päälle ja pelkkä hengissä
pysyminen imee kaikki voimat.
(c) Tiina Jääskeläinen-Alasaari
* * * * *
Toinen tehtävä:
Kirjoita salaisuudesta tai salaisuuksista, joiden läheisyydessä olet elänyt
lapsena tai nuorena (ne voivat olla omia salaisuuksiasi, perheesi, sukusi tai
ystäväpiirisi salaisuuksia, pieniä tai suuria). Miten salaisuus vaikutti
elämääsi, mitä se merkitsi sinulle?
On olemassa salaisuus.
Se
on yhä salaisuus.
Alusta asti tiesin, että asia on
pidettävä salaisuutena. Ymmärsin, että jotakin väärää oli tapahtunut, mutta en
osannut nimetä sitä. Kerran, kun olin ehkä 16-vuotias, olin vähällä kertoa
siitä. Kun asian ydin lähestyi, näin kuulijan katseesta, ettei hän kykenisi
käsittelemään asiaa.
Toisella kerralla halusin purkaa
pahan oloni äidilleni. Hänen silmiinsä nousi samanlainen katse. Tietoisuus
olisi hänelle liikaa. Olin nuori, mutta en liian nuori ymmärtääkseni, että
äitini omat salaisuudet – ne jotka vain arvasin – olivat vieneet häneltä
kestokyvyn näiden asioiden suhteen.
Hautasin salaisuuden.
Tulin itsekseni vakuuttuneeksi,
ettei mitään ollutkaan tapahtunut.
Ei mitään.
Mitään ei tapahtunut.
Silloin.
Eikä koskaan.
Missään.
Kenellekään.
Kukaan ei tehnyt sitä.
Siitä tuli salaisuus, jota en
itsekään tiennyt.
40 vuotta myöhemmin eteeni tuli
musta pilvi, joka vei itseluottamukseni, elämänhaluni, tuhosi elämäni
merkityksen ja iski minuun syvän masennuksen salaman. Jouduin kamppailemaan
joka aamu voidakseni elää. Voidakseni olla päättämättä elämääni. Tälläkin
kerralla minut pelasti se viimeinen tieto: - Minun lapseni tarvitsevat minua.
En voi pettää heitä.
Tein terapiassa janan elämästäni.
Merkitsin siihen syntymästä alkaen merkittävät tapahtumat.
En tiedä, mikä ohjasi kättäni.
Salaisuus piirtyi aikajanaan.
Se sai nimen. Ruman nimen.
Sietämättömän nimen. Sellaisen, josta tekijä joutuu vankilaan. Mutta kun tarkistin
sosiaalisesta mediasta nimihaulla, tekijä näytti voivan hyvin. Elävän niin kuin
mitään ei olisi tapahtunut. Salaisuus ei ollut hänen.
Salaisuus on vain minun.
(c) Tiina Jääskeläinen-Alasaari
* * * * *
Kotitehtävä 28.3.2018
1. Kirjoita siitä, mitä olet saanut perinnöksi.
Mitä sain?
Mitä kannan mukanani?
Mistä minut on tehty?
Synnyin harjanteelle,
näköalapaikalle, idän ja lännen väliin.
Isä Karjalasta, äiti (siltä se
vaikutti) Pohjanmaalta ja Satakunnasta, vaan olikin sitten varsinaissuomalainen
juuriltaan.
Synnyin näkemään kulttuurien erot
ja samankaltaisuudet.
Kasvoin kirjahyllyn äärellä ja
opin jo varhain:
- - se on ääretön prismankaltainen ikkuna
nykyhetkiin, menneisyyksiin ja tulevaisuuksiin.
Sen he minulle antoivat, menneet
sukupolvet: oikeudenmukaisuuden, empaattisuuden, tiedon etsimisen ja kulttuurin
merkityksen perinnön.
*****
2. Kirjoita siitä, mitä haluat jättää perinnöksi.
Seinälläni on kyltti, jossa
lukee:
”I started with
nothing and I have most of it left”.
Lapseni, nuo elämäni juuret ja
tähtitaivas, tietävät ja ymmärtävät paljon. Näen heissä kukkivan niin monen
hyvän asian. Enimmäkseen heitä ajatellessani on huulillani hymy ja silmissäni
kyyneleitä.
Olen sanonut, että minulta he
eivät saa muuta kuin henkisen perinnön ja kasan maalauksia, joiden arkeologinen
arvo tuhannen vuoden päästä saattaa olla huomattava.
Olen sanonut, etten halua koskaan
ääneni heidän päässään puhuvan ilkeitä, tylyjä tai loukkaavia sanoja, kun olen
poissa.
Olen sanonut, että vaikka
eroaisimme riidoissa, kokonaisuus ratkaisee ja kaikki se rakkauden määrä.
Kaikki se rakkauden määrä.
