Perheitä on monenlaisia. Syitä siihen on yhtä monta kuin erilaisia perheitäkin. Omat lapseni surivat perheemme hajoamista muutama vuosi sitten. Silloin viisivuotias Joonas sanoi, ettei me äiti olla enää ”neliperhe” vaan ”kolmiperhe”. Monia muutoksia ja repiviäkin hetkiä mahtuu eroprosessiin eivätkä vanhemmat pysty lapsiaan säästämään kipeiltä asioilta vaikka hyvää tahtoa ja yritystä olisikin.
Koirasta olimme puhuneet yhtä kauan kuin lapset ylipäätään osasivat puhua. Isän ja pojan koivuallergia kuitenkin piti puheet puheina. Kun perhe sitten hajosi, koiran hankkiminen nousi esiin yhä uudestaan. Mietin sitä ja juttelin töissäkin, sillä työkaverini Marja oli – omasta koivuallergiastaan huolimatta – kasvattanut norwicheja ja norfolkeja jo kolmisenkymmentä vuotta. Itse olin elänyt koirien kanssa jo pienestä pitäen, joten tiesin mitä sen hoitaminen vaatisi.
 |
| Cora kevät 2002 |
Siirsin asiaa hankkimalla lapsille akvaarion. Se oli kaunis ja rauhoittava lastenhuoneessa. Kaikki menikin hyvin kunnes akvaarioomme pesiytyi muuton yhteydessä sitkeä kalasairaus. Uuden kotimme piha täyttyi kalojen haudoista ja tyttäreni Nellin seinät kalojen muistokuvista. Tulin siihen tulokseen, että kymmenenkin koiraa olisi vaivattomampaa hoitaa kuin yksi akvaario ja ryhdyin uudestaan pohtimaan koiran hankintaa. Tammikuussa tein päätöksen: Jos Marja vielä ottaisi sijoituskoira-asian esiin, näyttäisin sille vihreää valoa. Samana aamuna, kun päätökseni olin tehnyt, Marja heitti käytävällä, että nyt olisi pieni sijoituspentu, jos kiinnostaa.
Salmisten Nasse-koira kävi meillä allergiatestauskeikalla eikä Nassen vierailun aikana havaittu mitään ongelmia. Koivuallergia ei tuntunut nostavan päätään missään muodossa ja tämä havainnon jälkeen uskalsin luvata lapsille, että meille tulee koiranpentu. Odotus oli lähes sietämätön. Joka aamu lapset kysyivät: ”Äiti, tuleeko meille ihan TOTTA oikea koira!?”. Niin Porrigito Pipo alias Cora (tai Corppu, Tassu, Tessu, Turre, Pupsi jne.) tuli perheeseemme viime keväänä. Lasten kanssa mietittiin nimeä ja Cora oli heidän valintansa.
Aluksi tietysti lattiat olivat täynnä sanomalehtiä ja niitten vieressä pissaläiskiä ja sänkyni vieressä silloin tällöin myös pieni kakkaläjä. Cora oli heti alusta alkaen niin hurmaava ja suloinen, että siitä pitivät kaikki ja meille se oli heti rakas. Oli hauska seurata, kuinka naapuruston melko oudot ihmiset muuttuivat soperteleviksi sekopäiksi Coran nähdessään. Lepertelijöitä riitti ja Cora itse oli valmis rakastamaan kaikkia.
Huolimatta siitä, että vanhat lenkkarini ja sänkyni alapohja olivat Coran mielestä herkullista pureskeltavaa, säästyimme suurilta vahingoilta. Cora söi hyvin, nukkui rauhassa omassa pedissään ja leikki omilla leluillaan. Vähitellen pääsimme eroon nikkaroimastani portista, joka piti Coran keittiössä tarvittaessa, mutta salli näköyhteyden muuallekin. Onnenpäivä Coralle oli, kun se viimein oppi hyppäämään myös minun sängylleni. Sieltä sen nykyään löytää, ja jos sängyllä on vaatteittani tai puhdasta pyykkiä, se makaa niitten päällä. Lapsissa herättää katkeruutta se, että vaikka Cora kiltisti käy vuorotellen Nellin ja Joonaksen huoneisiin nukkumaan, se kuitenkin viimeistään yhdentoista aikaan tulee minun makuuhuoneeseeni ja hyppää rottinkituoliin. Pidän siinä päiväpeitettäni ja sen päällä Cora nukkuu. Aamulla kun kello soi 6:00, Cora nostaa päätään naama rutussa ja katsoo että hei, nytkö pitää jo mennä ulos!
Huomaa selkeästi, että Cora on tärkeä!! Molemmille lapsille tekee hyvää, kun on jokin pienempi halattava, jota saa hoitaa. Näyttää olevan ihan totta, että koira kasvattaa vastuuntuntoa ja empatiakykyä. Aina on kotona joku, joka vilpittömän iloisena tervehtii tulijaa, ja kun lapset tänä jouluna lähtevät vuorostaan isänsä luokse joulun viettoon, minullekin jää seuraksi pikkuinen karvakerä, joka huolehtii myös ulkoilustani kinkun ja suklaan ahmimisen ohessa.
Niin kuin Joonas totesi: ”Äiti, nyt me ollaan taas neliperhe!”
Copyright Tiina Jääskeläinen-Alasaari (Tiina Hattunen) 04/2002
