Copyright Tiina Jääskeläinen (Tiina Hattunen), 1998
Väistämättä lähdimme yhdessä, tummanharmaa villakangastakki ja tekoturkki, jonka helma liehui repivässä merituulessa. Askeleet sopivat yhteen, mikä oli hämmästyttävää, sillä toinen käveli kuin amerikkalainen merijalkaväen alokas, toisen askeleet pakenivat murheita ja painajaista; silti sotilaalla ja pahoinpidellyllä naisella on jotakin yhteistä: väkivalta. Riippumatta suunnasta askeleet kulkivat eteenpäin jonnekin ja takkien alla, ihon alla verisuonten seassa sykkivät sydämet, joita ei voinut nähdä, mutta ehkä haistaa, sillä jokaisessa asuu kaikkinielevä kaipuu tulla rakastetuksi, hyväksytyksi, hyväillyksi eikä sitä ole todellisessa maailmassa tarjolla liikaa. Enemmänkin on totuttava riistettynä elämiseen tavalla tai toisella, tai sitten on kyettävä riistämään pysyäkseen hengissä ja pinnalla ja voittajien joukossa.
Mitään yhteistä meillä ei siis ollut: sotilaan paikka on vahvojen puolella, voiman käyttäjien käsiaseena, tahdottomana tottelijana, jonka on tukahdutettava ikävä, joka kuitenkin kalvaa. Halu heittäytyä jonnekin lämpimään kuin pieni poika, jolla on vielä lupa juosta äidin syliin, kun maailma satuttaa. Nuoruus paistoi kasvoilla, mutta juonteet suupielissä kertoivat, että jollakin mittapuulla mitattuna ikää oli tarpeeksi, ehkä enemmänkin, ja sotilasta kalvoi väsymys.
Minä olin elänyt siinä tuhatvuotisessa perinteessä, sen historian kirjoittamattomilla lehdillä, jota naisista ei koskaan kirjoiteta. Se on hengissäpysymisen historiaa, raskauksien, keskenmenojen, aviomiehen pahoinpitelyn ja henkisen rajoittamisen vallankäyttöä, joka ei näy aikakirjoissa, jolle ei pystytetä patsaita, ei monumentteja. Jonka mukaan ei nimetä katuja, ei kaupunkeja, mutta joka kestää yhtä varmasti kuin aurinko nousee, sillä tuhannet vuodet kuluvat eikä mikään muutu.
Tein sen itseni takia tuntematta katumusta, sillä haavoittuneena eläminen on vaikeaa ja tekee marttyyriksi eikä marttyyrin kanssa ole helppoa elää. Elämän tragedia on rapistuva ruumis ja henki, joka säilyy lähes muuttumattomana kantaen mukanaan kaikki ne toiveet ja halut ja unelmat, jotka nuoruus sytyttää eikä mikään voi sammuttaa. Kurtistuvien kasvojen takaa katsovat haaleat silmät täynnä kaipuuta kuin vankina häkissä, josta ei milloinkaan voi paeta, jossa on elettävä ikuisuuksien loppuun ja ainoa vapautus on se, jota pelkää. Oma vankilani oli vasta aavistus, mutta merkit saatoin nähdä hetkinä, jolloin en ollut varuillani, jolloin olin väsynyt tai peloissani tai yksinäinen tai rääkätty, ja niitä hetkiä oli yhä enemmän.
Tein sen pohtimatta kuka tai mikä tai miksi, ajattelematta ikää tai kasvoja. Ainoa millä tuntui olevan merkitystä oli halaamisen helppous, villakangastakin lempeä karheus poskeani vasten, pituuden antama illuusio turvasta ja käsivarren tummat ihokarvat, jotka herättivät alitajunnan antamaan impulsseja eri puolille vartaloani, joka itki läheisyyden ja kosketuksen puutteesta.
Tein sen koska aika on lyhyt eläville ja loputon odottaville. Itse kuulun jälkimmäisiin kaikista syistä syyttäni eikä hetkellinen ajelehtiminen ajattomuuteen ollut varkaus, ei keneltäkään pois vaan pikemminkin meille molemmille jotakin lisää, sellaista joka hämmentävyydestään huolimatta oli ennalta nähtävissä, väistämätöntä – se muutti kaiken eikä mitään, sen merkitys oli sen merkityksettömyydessä.
Risteyksessä tuuli tuntui voimakkaampana kuin aikaisemmin, liikennevalot vilkkuivat keltaista ja monet paikat olivat vielä auki. Askeleet pysähtyivät siihen eivätkä kulkeneet enää minnekään vaikka puhe oli yritystä jättää hyvästit, jatkaa eri suuntiin, sanoa jotakin mukavaa, joka jättää hyvän mielen kuin kevyt kosketus, joka viipyy yksinäisyydessä peiton alla. Tuuli tuuli tuulemistaan, se ei lakannut vaan juurrutti kengät katuun, tummat miehen kengät ja naisen mustat korkokengät, naurettavat tammikuiseen pakkaseen. Ehkä se tuli tuulen mukana, sana tai rohkeus tai kohtalonisku tai mikä tahansa, mutta jompikumpi tai kumpikin sanoi jotakin, joka rikkoi naamion ja tavalliset kliseiset puheet eikä taksia ollut vaikeaa saada.
Kiivas hengitys, vaeltavat kädet, kieli salatuilla alueilla, outo kieli, oudot sanat, outo vartalo vaivattomasti kietoutuneena omani ympärille, nuori tai vanha, kumpi meistä, sillä ei ollut merkitystä. Vain ajan hetkellisellä pysäyttämisellä, joka on tekohengitys hukkuvalle, uni nukkuvalle ja ainoa valhe on se, ettei ollut väliä kuka se oli.
Ei se olisi voinut olla kukaan muu kuin hän, sillä kaiken näin etukäteen unessa ja tiesin että kaksi surullista osaa lohduttaa toisiaan paremmin kuin rohkeat, valppaat ja itsevarmat, joiden murskaava ylivoima korostaa haurauden haurautta, surun surkeutta ja yksinäisyyden lakkaamatta laajenevaa kehää odotukseen tuomitun elämän ympärillä. Hiljaisin sanoin rehellisesti vailla vilpittömyyden häivääkään enempää kuin sanattomasta sopimuksesta johtuvan manipuloinnin verran kaikki asiat selvitettiin. Outo kieli ei ollut outo vaan yhteinen, ja molemminpuolinen yhteisymmärrys oli tanssi, joka johti pieneen hetkeen, jonka kesto oli hengitystä lyhyempi kun ajatellaan elämän pituutta ja arjen määrää.
Kuitenkin nämä ovat ne hetket, jotka aina muistaa, joista elämä alkaa ja joihin se päättyy; ei syntymä, ei kuolema.
