Teksti (c) Tiina Jääskeläinen-Alasaari.
Suuriruhtinaskunnan pääkaupunki Helsinki nautti auringosta ja lisääntyvästä lämmöstä. Kevät tuntui olevan toivoa täynnä. Kaivopuistossa insinööri Rudolf Kolster kutsui työntekijänsä saman pöydän ääreen syömään aamiaista. Uusia asiakkaita oli tullut mukavasti sen jälkeen, kun insinööri Kolster oli menestyksellisesti hoitanut englantilaisten herrasmiesten George Sinclairin ja John Nicolin allekirjoittamalla valtakirjalla heidän keksintöasiaansa. Insinööri Kolster oli jättänyt puukuidun käsittelyä paperinvalmistuksessa koskevan hakemuksen manufaktuurijohtokunnalle, ja patentti oli myönnetty muutamia viikkoja sitten.
Tekniikan uudet innovaatiot avasivat mahdollisuuksia, joista oli vain unelmoitu. Monenlaiset uudet yhteiskunnalliset näkemykset saivat sijaa. Kansallismielisyyskin nosti päätään samalla kun maailma pieneni ja välimatkat lyhenivät. Junat kulkivat. Tehtaat tuottivat aivan uudenlaisella nopeudella tavaroita, joita voi hankkia, vaikkei niin järin varakas olisi ollutkaan. Mahdollisuuksien ja muutosten tuulet toivat jännittävää väreilyä pienen pohjoisen kaupungin ylle. Nälkävuodet olivat enää muisto vajaan kymmenen vuoden takaa. Helsinki oli kansainvälinen kaupunki, jossa talous- ja kulttuurielämä kukoistivat. Ihmiset kulkivat tyylikkäinä muodinmukaisissa asuissaan, kävivät kahviloissa, konserteissa ja ottivat innokkaina käyttöön uusimmat teollisuuden keksinnöt. Katseet oli suunnattu kohti tulevaisuutta.
Toisaalta juuri tänään kevään heleyteen liittyi myös surun vivahteita. Helsinkiläisten arvostama hotelli- ja ravintolayrittäjä Louis Kleineh oli kuollut. Esplanadin suositun ravintola Kappelin ravintolaoikeudet Kleineh oli saanut 1867. Rappeutumaan päässyt rakennus kunnostettiin ja vuokrattiin Kleinehille, joka tarjosi siitä korkeimman vuokarasumman, 8000 markkaa. Tarkoituksena oli, että Kappelissa harjoitettaisiin ainoastaan konditoriatoimintaa, mutta Kleineh ei piitannut ehdoista lainkaan, vaan siirtyi harjoittamaan täydellistä ravintolatoimintaa. Paikka kohosi uuteen kukoistukseen. Nyt kun hän oli kuollut, leski harkitsi jatkavansa miehensä työtä.
Herroja menossa business-tapaamiseen 1874
Esplanadin puistossa leppeä kevättuuli lennätti odottamatta virttyneen lehtileikkeen, josta satunnainen herrasmiesohikulkija saattoi lukea tammikuisen kirjoituksen: ”Folkwännen 21.1.1874 n:o 3; Järnwägar, järnwägar och åter järnwägar! Hwad hör man numera oftare omtalas? Men wi lefwa ju också i ångans och framåtskridandets tidehwarf. Järnwägar är tidens lösen, och därför will också korrespondenten nu kasta sig öfwer järnwägarna.”
– Rautatie, toden totta, herrasmies mietti. Siinäpä vasta oivallinen kulkuväline. Maailma kutistui aivan silmissä. Maantiet, kanavat ja tuo uusi innovaatio, rautatie, tekivät mahdolliseksi ihmisten ja tavaroiden kulkemisen aivan ennennäkemättömällä vauhdilla. Se oli kerrassaan sävähdyttävää.
– Rautatie, toden totta, herrasmies mietti. Siinäpä vasta oivallinen kulkuväline. Maailma kutistui aivan silmissä. Maantiet, kanavat ja tuo uusi innovaatio, rautatie, tekivät mahdolliseksi ihmisten ja tavaroiden kulkemisen aivan ennennäkemättömällä vauhdilla. Se oli kerrassaan sävähdyttävää.
Siirrettyään lehdenrepaleen pois puistoa rumentamasta satunnainen herrasmiesohikulkija istahti puiston penkille vastapäätä Kappelia. Vastajauhetun kahvin tuoksu leijaili hänen nenäänsä. Kauempaa kuului lokkien ääniä ja torikaupan hälinää. Muutamat hevosrattaat ratisivat ja kaviot kopsahtelivat tien kiveyksellä. Herrasmies levitti mukanaan kantamansa päivän sanomalehden ja alkoi lukea viimeisintä uutistarjontaa.
Uutisaviisin Kansainvälisiä uutisia -osiossa kerrottiin monenmoisia ulkomaan uutisia. Pahamaineinen roisto ja lainsuojaton Jesse James joukkioineen oli ryöstänyt junan Gads Hillissä, Missourissa Amerikan Yhdysvalloissa. Vähän väliä uutisoitiin noiden hurjimusten – Daltonin veljesten, Billy The Kidin sekä tuon jumalattoman naisihmisen, Calamity Janen – kolttosista. Itsekseen päätään pudistellen herrasmies jatkoi lukemistaan. Kuuluisan tutkimusmatkailija tohtori David Livingstonen arkku oli vastikään saapunut Southamptoniin. Vain pari päivää myöhemmin arkku laskettaisiin haudan lepoon Westminster Abbeyssa Lontoossa.
Kotomaan uutisina kerrottiin muun muassa, että Wiipurilaiseen Osakuntaan oli valittu uusi kuraattori. Vaalin voitti pohjalainen dosentti, filosofian tohtori Otto Donner. Vaikka Donner oli sanskriitin ja vertailevan kielitieteen dosentti, hän oli julkaissut tutkimuksia myös suomalais-ugrilaisen kielitieteen alalta ja käsitellyt muun muassa Sammon arvoitusta. Herrasmies ei oikein osannut sanoa, oliko tässä suomen kielen tutkimuksen laajenemisessa mitään mieltä. Olihan maassa jo venäjän, saksan ja ruotsin kielet käytössä. Mihin tarvittiin taas yhtä kieltä lisää?
Vuoden 1873 lopulla toimintansa aloittanut Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys puolestaan oli pannut oman laulukirjahankkeensa vireille kevättalvella 1874. Yhdistyksen johtokunta antoi kokoelman toimittamisen Helsingin Nikolainkirkon kanttori Johan August Gottlieb Hymanderin tehtäväksi. Lehdessä ilmoitettiin, että ensimmäinen vihko ”Sionin kannel. Uusi kokous Hengellisiä wirsiä 1:n wihko” oli parhaillaan työn alla ilmestyäkseen alkukesällä 1874. Sitä sai herrasväki sekä rahvas ostaa myöhemmin ilmoitettuna ajankohtana edulliseen hintaan.
Talousuutisissa ilmoitettiin, että muutamissa Euroopan maissa oli tehdastyöasetuksella määrätty 56-tuntinen työviikko ja kielletty lasten käyttäminen savupiippujen puhdistajina. Herrat nimeltä Levi Strauss ja Jacob Davis olivat saaneet Amerikassa patentin sinisille farmarihousuille, joissa on kupariniitit. Myyntihinta kuului olevan 13,50 dollaria per tusina. Hiukan herrasmies itsekseen ihmetteli, pitikö moisille työmiesten housuille oikein patentti myöntää. Ennemminkin hän näki patentoinnin koneteollisuuden asiana. Alle 10-tuntisen työpäivän hän arveli johtavan työväestön veltostumiseen. Toisaalta valistuneena ihmisenä hän piti hyvänä, ettei lapsia enää vallan nuorina laitettu aikuisten töihin. He olivat siihen liian heiveröisiä.
Lehdessä kerrottiin tälläkin kertaa tieteen ja tekniikan uusista saavutuksista. Amerikkalainen sisällissodan veteraani William Gardner oli suunnitellut sangen nopean konetuliaseen, joka ampui moninkertaisen määrän siihen nähden, mihin yksi mies kykeni. Satunnaisen herrasmiesohikulkijan isä oli osallistunut Oolannin sotaan ja isoisä puolestaan rumpalipoikana Suomen sotaan. Hän oli lapsena kuullut moninaisia tarinoita sota-ajoista ja myös nähnyt veteraaneja sekä heidän hirvittäviä vammojaan. Niistä ajoista oli onneksi jo aikaa. Toivoa sopii, hän ajatteli, ettei noita uusia keksintöjä enää tarvittaisi. Enemmänkin häntä kiinnosti esimerkiksi lehdessä mainittu hieno mikroskooppi, tehokkaan näköinen kirjoitusmasiina sekä naisille ylen hyödyllinen kone, jolla voi ommella vaatteita nopeasti perheen tarpeisiin sekä suorittaa pieniä korjauksia.
Kirjoitusmasiina “The Sholes and Glidden Type-Writer” ; Ompelumasiina “Wanzer A-malli”
Kulttuuriuutiset ulkomailta kertoivat, että Itävallassa Johann Strauss nuoremman ooppera "Die Fledermaus" oli saanut maailman ensi-iltansa. Ranskassa puolestaan yhdistys nimeltään Société Anonyme Coopérative des Artistes, Peintres, Sculpteurs, Graveurs oli huhtikuussa avannut näyttelyn valokuvaaja Nadarin studiossa osoitteessa Boulevard des Capuccines, Pariisi. Heti avajaisten jälkeen 25.4.1874 julkaistiin pariisilaislehdissä Louis Leroyn kritiikki, jossa hän Claude Monet’n teokseen L’Impression au Soleil Levant viitaten totesi, että nämä kyseiset maalauksiaan näytteille panneet taiteilijat ovat semmoisia yhden sortin impressionisteja koko joukko ja että heistä tuskin tullaan kuulemaan.
Claude Monet - L’Impression au Soleil Levant
Saatuaan lehden luettua satunnainen herrasmiesohikulkija taittoi sen kainaloonsa, tarkisti ajan taskukellostaan ja kohensi silinterinsä asentoa. Hänellä oli sovittu tapaaminen yliopistolla eikä hän halunnut myöhästyä.
Tässä vaiheessa sanomme hyvästit satunnaiselle herrasmiesohikulkijalle, joka johdatti meidät vuoden 1874 keväiseen Helsinkiin. Hän kiirehti kohti Helsingin yliopistoa, jossa olikin meneillään mielenkiintoinen tapahtuma. Muuan yritteliäs naisihminen, Lydia Sesemann, puolusti orgaanisen kemian alaan kuuluvaa väitöskirjaansa "Ueber Dibenzylessigsäure und eine neue Synthese der Homotoluylsäure" ja saikin sitten 15. toukokuuta 1874 filosofian tohtorin arvon. Väitöskirjatyön ohjaajat olivat professorit Victor Menze (1839—1904) ja Wilhelm Weith (1846—1881). Saavutus mainittiin eräissä alan julkaisuissa ja myös kahdessa Suomessa ilmestyneessä sanomalehdessä.
Poliisit ja ohikulkijat taltuttavat äänestämään pyrkineen naisen (1872).
Patriarkaalisessa Venäjän suuriruhtinaskunnassa yleinen mielipide oli, että miehen oli elätettävä perhe. Työssäkäyvästä väestöstä naisia oli noin kolmannes – kotona tehtävä puuhailu ei ollut naiselle työtä vaan luonnostaan lankeava tehtävä ja kutsumus. Käsitys siitä, että naisen kuului omistautua kodille ja lapsille, oli juurtunut tiukasti suomalaisiin. Lydia Sesemannin kaltaiset korkeasti koulutetut naiset olivat harvinaisia poikkeuksia.
Myös muoti heijasteli naisen asemaa enemmänkin kodin koriste-esineenä. Säätyläisyhteiskunnan perinteinä säilyneet luokkaerot näkyivät vaatetuksessa selvästi, ja muotitietoisen ylemmän luokan naisen tuli vaihtaa vaatteita useaan otteeseen päivän aikana ollakseen asiallisesti puettu.
Tyylikäs kolsterinsininen iltapäiväpuku toimistokäyttöön
Metropolitan Museum of Arts (1874)
Naisten muoti oli juuri kokenut suuren mullistuksen. Krinoliini sai jäädä, ja tilalle tuli uusi moderni trendi, turnyyri. Samalla korsetti alkoi tiukentua niin äärirajoille, että sen todettiin joissakin ruumiinavauksissa jättäneen sisäelimiin, esim. maksaan, pysyvät kylkiluista syntyneet urat. Miesten muoti alkoi yhä enenevässä määrin suosia mustaa pukua erilaisina variaatioina. Miehet eivät enää harrastaneet röyhelöitä tai kirkkaita värejä. Teollistuva ja koneöljyn voittokulkuun tähtäävä maailma suosi tummia sävyjä ja vakavasti otettavaa habitusta.
Iltapäiväpuku, n. 1874, kermanväristä organzaa mustin painokuvioköynnöksin
Suomen hallitsija oli Suomen suuriruhtinas, Venäjänmaan tsaari Aleksanteri II. Hän oli Suomelle myötämielinen hallitsija. Suomi oli 1800-luvulla todella köyhä maa. Ruokaa oli vähän ja kaupat olivat kaukana. Kulkeminen oli vaikeaa, hidasta ja vaivalloista. Euroopan viimeinen suurin rauhanajan katastrofi eli suuret katovuodet olivat olleet 1867 – 68. Tuolloin nälkä ja kerjäläislaumojen mukana kulkeneet kulkutaudit surmasivat noin 200 000 asukasta. Sortovuodet ja sensuuri puolestaan olivat edessä. Vuosi 1874 kuului siis suvantovaiheeseen, pieneen rauhalliseen ajanjaksoon mullistusten keskellä. Aleksanteri II:n aikana maa alkoi kehittyä ja vaurastua.
Aleksanteri II
Vuonna 1812 Helsinki oli korotettu suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi. Turun palon jälkeen, etenkin 1800-luvun loppua kohti, Helsinki kasvoi nopeasti, ja siitä kehittyi moderni eurooppalainen kaupunki. Teollisuuskaupungille tärkeät liikenneyhteydet luotiin rakentamalla rautatiet Hämeenlinnaan 1862 ja Pietariin 1870. Asukasluku ylitti 100 000 asukkaan rajan 1900-luvun alkuun mennessä.
Turku eli pitkään traumaattisen suuren palon ja sen aiheuttaman pääkaupunkistatuksen menetyksen jälkeistä hiljaiseloa. Pohjoismaiden historian tuhoisimman kaupunkipalon jälkeen uuden asemakaavan Turkuun laati Carl Ludvig Engel. Jälleenrakennuksen jälkeen kaupunki oli arkkitehtuuriltaan Euroopan yhtenäisimpiä kokonaisuuksia. 1870-luvulla alettiin suunnitella rautatien rakentamista Turun ja Tampereen välille. Tampereelle alkoi 1850-luvulta lähtien kehittyä suurteollisuutta. 1800-luvulla 40 prosenttia Suomen tehdastyöläisistä työskenteli Tampereella. Keisari teki vuonna 1874 päätöksen rautatien jatkamisesta Hämeenlinnasta Tampereelle.
Tampere
Oulun asukasluku vuonna 1870 oli noin 6900. Vuonna 1874 valmistui suurin Oulussa rakennettu purjelaiva "Toivo". Noina aikoina laiva saattoi purjehtia valtamerillä yhtäjaksoisesti jopa 3 – 4 vuotta ennen paluuta kotisatamaan. Vaasa oli suurimmaksi osaksi puurakenteinen ja tiheästi rakennettu kaupunki, ja se tuhoutui lähes kokonaan tulipalossa vuonna 1852. Uusi kaupunki rakennettiin 1862 Klemetsön niemelle 7 km vanhasta kaupungista luoteeseen. Merenranta toi merenkulkua ajatellen kaupungille paremman aseman.
Palaamme takaisin Helsinkiin, joka vuonna 1874 oli toiminut pääkaupunkina jo 62 vuotta. Vuonna 1808 tuli tuhosi neljänneksen silloisesta pikkukaupungista. Kuusi vuotta myöhemmin Aleksanteri I korotti kuitenkin Helsingin Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi. Helsinki oli ollut pitkään melko vaatimaton kauppa- ja käsityöläiskaupunki sekä miesvaltainen varuskunta- ja hallintokeskus. Se alkoi nopeasti muuttua naisvaltaiseksi teollisuuskaupungiksi, joka houkutteli väkeä maaseudulta. Rudolf Kolsterin aikaan rautatieyhteys Pietarin kautta Venäjälle, hyvä satama ja asema kulutuskeskuksena loivat suotuisan perustan teollisuuden monipuolistumiselle.
Helsinki
Koneteollisuuden nousu alkoi höyryvoiman ansiosta 1800-luvun puolivälissä. Vuosisadan viimeisellä neljänneksellä metalliteollisuus, etenkin konepajat ja telakat, sekä elintarvike- ja nautintoaineteollisuus, posliini- ja fajanssiteollisuus ja graafinen teollisuus olivat tärkeimmät teollisuuden alat. Helsingin elinkeino- ja talouselämä siirtyi uuteen kehitysvaiheeseen. Käsityöläismestarien kaupungista tuli koko maan tärkein teollisuuskeskus. Suuriruhtinaskunnan pääkaupunkina Helsinki oli myös valtiollisen ja sivistyksellisen elämän sydän. Nopea kasvu muutti kaupungin kasvot: puukaupunki väistyi kivisten kerrostalojen tieltä. Uusrenessanssityylisten kivitalojen julkisivut tekivät Helsingistä suurkaupungin näköisen ja oloisen.
Koululaitoksen voimakas kehitys osui vuosisadan jälkipuoliskolle. Sen yhteydessä myös suomen kielen asema nousi esiin. Ensimmäinen koulu, jossa suomi oli opetuskielenä, oli perustettu 1858. Vuonna 1870 näitä kouluja oli kolme ja kymmenen vuotta myöhemmin kolmekymmentä. Kansanvalistusseura perustettiin 1874, ja sen toiminnan lähtökohtana oli kansallisromanttinen näkemys kansansivistystyöstä. Uuden Suomettaren pääkirjoitus tammikuulta 1872 kuuluu seuraavasti: "Sivistyneemmät säädyt, joille kansa julkisissa oppilaitoksissa on kustantanut korkeampaa oppia, katsovat velvollisuudekseen jakaa näitä tietovarantoja muille kansanluokille ja rupeevat tämmöisten seurain jäseniksi edistäen mikä työllään, mikä varoillaan tuota valistuksen asiaa". Seuran perustaminen oli heijastumaa heräävään suomalaisuusliikkeeseen ja muutoinkin näkyvään kansalliseen nousuun. Kansanvalistusseuran ensimmäinen johtaja, professori Z.J.Cleve sanoi: "Valistusseura avittaa sekin puolestaan sitä mahtavaa kansallista liikettä, jota viimeiset ajat ovat maassamme nostattaneet ja joka ei voi lakata ennen kuin sen tarkoitus on todeksi tehty. Tähän eikä omiin voimiin luottaa valistusseuran johtokunta".
Myös suomenkielinen sanomalehdistö syntyi, samoin useita huomattavia aikakauslehtiä (Kirjallinen Kuukauslehti, Suomi, Virittäjä ja Valvoja). Suomen kielestä oli tullut lähinnä Aleksis Kiven ansiosta myös kaunokirjallisuuden kieli. Vuoden 1863 kieliasetuksen mukaan suomi oli oleva tasaveroinen ruotsin kanssa 1880-luvun alkupuolelta alkaen. Varhaisnykysuomen kauden katsotaan usein päättyvän Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen ilmestymisvuoteen 1870, ja tästä alkaa nykysuomen aika. Suomen kielen ja suomenkielisen sivistyksen asema oli tuolloin jo melko vankka. Seuraavan vuosikymmenen realistit, kuten Minna Canth, Juhani Aho ja Teuvo Pakkala, kirjoittivat nykysuomea, joskin monella tavoin erilaista kuin nykypäivän kirjoittajat. Vuonna 1874 alun perin kansakoulunopettajaksi opiskellut Minna asui Jyväskylässä ja kirjoitti pääasiassa lehtiin lasten- ja kodinhoidon lomassa. Juhani Aho opiskeli Kuopion Lyseossa ja oululainen Teuvo puolestaan muutti syksyllä 1874 Kakaravaaran laitaan Heikkisen taloon ja aloitti opiskelun samana vuonna perustetussa Oulun suomalaisessa yksityislyseossa.
Kuvataiteen kannalta aika loi pohjaa merkittävälle ajanjaksolle, joka tunnetaan nimellä Suomen taiteen kultakausi. Suurta tuhoa tehneiden nälkävuosien aikana syntyneet tulevaisuuden suuret miehet ja naiset olivat vielä lapsia. Tyrväällä asuva Akseli Gallen-Kallela oli 9-vuotias, Eero Järnefelt 11 v. ja Helene Schjerfbeck 12 v. opiskelivat kumpainenkin Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa vuonna 1874. Vapaa-aikanaan he imivät itseensä vaikutteita vallitsevasta ilmapiiristä, ympäristöstä, uusien keksintöjen ja vanhojen perinteiden yhteentörmäyksestä.
Suomalainen musiikin suurmies Jean Sibelius eli Janne puolestaan siirrettiin 1874 Lucina Hagmanin suomenkieliseen valmistavaan kouluun, koska hänen oli opittava suomea päästäkseen Hämeenlinnan normaalilyseoon. Hämeenlinna oli ajankohtaan nähden hyvin harvinainen suomalaiskaupunki: siellä saattoi lukea ylioppilaaksi suomeksi, mutta ei ruotsiksi.
Ympäröivä maailma uutisineen tunkeutui satunnaisesti suomalaisten tietoisuuteen. Rannikkoseudun asukkaat olivat ehkä paremmin tietoisia muun läntisen maailman tapahtumista kuin vaikeakulkuisemman sisämaan asukkaat. Amerikan Yhdysvaltojen sisällissodasta oli kulunut alle kymmenen vuotta. Presidenttinä toimi republikaani Ulysses S. Grant ja varapresidenttinä demokraatti Henry Wilson. Iso-Britannian mahtavaa imperiumia hallitsi 55-vuotias kuningatar Viktoria. Saksasta tuli yhtenäinen kansakunta vuonna 1871 ja sitä hallitsi keisari Wilhelm I sekä kansleri Otto von Bismarck. Ruotsin kuninkaana oli Oskar II. Hänen valtakautensa oli vastikään alkanut syyskuussa 1872.
Ruotsin kuningas Oskar II
Hallitsijan elämä ja sen käänteet kiinnostivat alamaisia tietysti myös Suomessa. Aleksanteri II nai vuonna 1841 Hessen-Darmstadtin prinsessa Marien eli venäläisittäin Maria Aleksandrovnan, joka synnytti kuusi poikaa ja kaksi tytärtä. Vuosi 1874 osui keskelle tsaarin perillisten syntymien aikaa, niin laillisten kuin avioliiton ulkopuolella syntyneittenkin. Näihin kuului myös yhden aikansa kuuluisimman salarakkaan eli Jekaterina Dolgorukajan aviottomien lasten syntymä.
Maria Aleksandrovna
Aleksanterilla oli avioliittonsa aikana monia rakkaussuhteita. Merkittävin oli kuitenkin vuodesta 1866 alkanut pitkä ja kiinteä suhde nuoreen ruhtinatar Dolgorukajaan. Suhteesta syntyi vuosina 1872–1878 neljä lasta, joista kolme jäi eloon. Ei ehkä niinkään yllättävää, että keisarin aviolapset suhtautuivat erittäin kielteisesti Jekaterina Dolgorukajaan. Tämä aiheutti riitoja isän ja lasten välille. Keisarinna Maria Aleksandranova oli pitkään vaikeasti sairas ja miehen uskottomuus lisäsi hänen tuskiaan. Avioliitto oli alun perin rakkausavioliitto, mutta keisarin tunne keisarinnaa kohtaan väheni ajan kuluessa todennäköisesti useiden raskauksien aiheuttamien sairauksien vuoksi. Keisarinna Maria Aleksandrovnan kuoltua 1880 keisari nai salaa Jekaterina Dolgorukajan. Avioliitto oli morganaattinen, eikä keisarin aikomus kruunauttaa uusi puolisonsa keisarinnaksi ehtinyt toteutua ennen keisarin kuolemaa.
Jekaterina Dolgorukaja
Venäjän kuninkaallisten jälkeläisten lisäksi vuonna 1874 vauvoina kapaloissaan sätkivät mm. Ilmari Kianto, Winston Churchill, englantilaiskirjailija William Somerset Maugham, John D. Rockefeller Jr., ruotsalaiskirjailija Elsa Beskow, taikuri ja kahlekuningas Harry Houdini, USA:n 31. presidentti Herbert Hoover sekä kanadalainen kirjailija Lucy Maud Montgomery. Aleksis Kivi oli kuollut kaksi vuotta aiemmin, Charles Dickens neljä vuotta aiemmin. Kestäisi vielä viisi vuotta ennen kuin Thomas Alva Edison toisi huipputeknologiakeksintönsä eli sähkölampun julkisuuteen. Klondyken kultaryntäykseen oli vielä pari vuosikymmentä aikaa, kun sen sijaan villi länsi ja sen karjapaimenet, intiaanit, seriffit ja lainsuojattomat olivat osa vuoden 1874 nykymaailmaa.
Thomas Alva Edison
Matka Kaivopuistossa sijainneen huvilan aamiaispöydästä Kolster Oy Ab:n henkilöstölehden ääreen on ollut pitkä. Yksinomaan patenttitietokantojen sisältö kertoo, kuinka huumaavaa vauhtia olemme edenneet kaikin tavoin kuluneina vuosikymmeninä. Mielestäni Rudolf Kolster osoitti liberaalia ja humaania edistyksellisyyttä jakaessaan aamiaisensa työntekijöidensä kanssa. Ele osoitti, että hän piti arvossa näitä ihmisiä. Aavistiko hän, että perinne jatkuisi vielä 140 vuotta myöhemmin – sitä emme tiedä. Emme tiedä sitäkään, jatkuuko se seuraavat 140 vuotta. Aika näyttää.
Rudolf Kolster
Disclaimer: Tämä ei ole tieteellinen teksti. Tässä ei ole viitteitä, ei lähteitä eikä kuvien alkuperää merkittynä. En omista yhdenkään kuvan tekijänoikeuksia. Ne on kaikki löydetty netistä ja käytän niitä tässä rajatussa yhteydessä. Olen koko kuluneen alkuvuoden kerännyt kuva-aineistoa, lukenut kirjoja ja artikkeleita sekä seurannut dokumentteja, jotka ovat valaisseet vuotta 1874. Aina siitä asti, kun aloitin työni Kolsterilla 29.4.2002, minua on kiinnostanut historiallinen jatkumo, johon silloin pääsin mukaan. Halusin kirjoittaa tämän tekstin myös itselleni, ymmärtääkseni paremmin, kuinka valtava muutos 140 vuodessa on ehtinyt tapahtua.
