La Réunion

 – pala Ranskaa maapallon toisella puolella

 

Vastapyydetty tonnikala, joka perattiin saman tien.

Viimeisellä ateriallaan kala oli syönyt mm. seitsemän pientä mustekalaa, St. Gilles-les-Bains.

Kuvassa myös Tiina. (Kuva Marc de Forsan)

Keväällä 2000 pakenin ystäväni Marcin kanssa pimeyttä ja loskaa lähestulkoon maapallon toiselle puolelle. Pariisista on suora yhdentoista tunnin lento yhdeksän kertaa viikossa Réunionin saarelle, joka sijaitsee Intian valtameressä Madagaskarin itäpuolella. Yölento ykkösluokassa oli unohtumaton kokemus: istuimet olivat valtavat ja ne sai säädettyä vaakatasoon - myös jalkatuki nousi ylös. Heti koneeseen astuttuamme saimme kuohuviiniä, lämpimiä sitruunantuoksuisia kasvopyyhkeitä, kolmen ruokalajin menun, paksuja kiiltäväpintaisia aikakauslehtiä ja tarvikepakkauksen, jossa oli silmälaput, korvatulpat, unisukat sekä muuta tarpeellista. Henkilökunta hyöri koko ajan palvelemassa, joten aika kului - toden totta - kuin siivillä!

Tuliperäinen 700.000 asukkaan Réunion on monen kansallisuuden sekoitus, silti osa EU:ta ja Ranskaa. Lämpötila vaihtelee helmikuussa rantojen +30 asteen helteistä vuoriston + 5 asteeseen. Helmikuu on sykloniaikaa. Asukkaat ovat niihin yhtä tottuneita kuin me lumeen.  Juuri viikkoa ennen matkaa oli sykloni pyyhkäissyt saaren yli tehden tuhojaan. Keskellä lomaviikkoa annettiin varoitus Feliciasta, joka kuitenkin yön aikana muutti suuntaansa ja raivosi Madagaskarilla. Meillä oli onnea – auringon lämpö kietoutui ympärillemme heti ensi hetkestä ja lempeää hellettä kesti koko viikon. 



 Tyynen valtameren rannalla. (Kuva Marc de Forsan)

Vaellusta, aurinkokylpyjä ja kaupunkilomaa

Siinä missä naapurisaari Mauritius on jetset-paikka Réunionille suunnistavat ne, jotka haluavat kiipeillä, vaeltaa, pyöräillä, viettää rauhallisen rantaloman. Suuria hotelleja ei ole. Saaren pääkaupunki pohjoisessa on kuitenkin oikea kaupunki, josta löytyy kaupankäynnin, hallinnon ja muun kaupunkielämän koko kirjo. Saari on paitsi kaunis myös siisti ja asukkaat ystävällisiä olematta tunkeilevia. Manner-Ranskasta (’Le Metropole’) tulevia he kutsuvat nimellä ’les oreilles’ (korvat). Selitystä kyseiseen nimitykseen en valitettavasti osaa tässä antaa.  Suurin osa turisteista onkin juuri näitä ’korvia’. Uskontoja saarelta löytyy joka lähtöön roomalaiskatolilaisuudesta aina voodoohon. Ranskalainen logiikka pelaa: jokainenhan tietää (!), että Pariisin Charles de Gaullen lentokenttä on Roissy. Réunionilla viitat opastavat eri puolilta saarta Roland Garosille kunnes noin viisi kilometriä ennen kenttää kylteissä - ilman selityksiä - lukeekin Guillot. Myös Ranskasta tutut kyltit 'Toutes directions' (kaikkiin suuntiin) ja 'Autres directions' (toisiin suuntiin) avustivat matkaajia. - Yksityiskohta joka ei lakkaa huvittamasta meikäläista!

Monenlaista maisemaa

Réunionilaista metsää. (Kuva: Tiina Hattunen)

Seuraavana päivänä Piton Maïdo tarjosi jo nähtävääkin. Yli kahden kilometrin korkeudesta avautui näkymä Cirque de Mafat'in laaksoon. Ottaessani kuvaa näkymästä Marc seisoi hieman kauempana ja pyysi minua tulemaan varovasti lähemmäs, sillä jyrkänteellä oli kuulemma villieläimiä. Hiivin jännittyneenä häntä kohti. Puisen kaiteen takan jyrkänteen reunalla makasi toisiinsa käpertyneinä kaksi harmaata pikkukissaa! Suurimmat näkemämme eläimet olivatkin lehmiä. Paikallisista eläimistä ihastelimme punaisia lintuja, les cardinals, ja kuvatessani palmun raidallista runkoa koin sittemmin kuvia katsellessani yllätyksen: salaman välähdys oli tallettanut filmille myös pienen gecco-liskon, jota en kuvatessani ollut lainkaan nähnyt.

Ravintolat à la Rèunion

 

Matkalla kohti La Fenêtre-vuoren huippua pysähdyin tyypilliseen reunionilaiseen kotiravintolaan M & Mme D’Eurveilher’n luokse, jossa syötiin paikallista caria ja juotiin maustettua rommia. Monsieur D'Eurveilher oli n. 30-vuotias ystävällinen, vaatimaton ja äärettömän kaunis mies. Kehuessamme ruokaa hän haki keittäjän paikalle ja sanoi, että kiitokset kuuluvat tälle, eivät hänelle. Naapuripöydässä istui itävaltalainen lehtimies perheineen, joille yllättävästi niin Turku kuin Savonlinnan oopperajuhlatkin olivat tuttuja. Hauska yllätys paikassa, jossa ihmiset eivät olleet aivan varmoja sijaitseeko la Finlande Englannissa vai Ranskassa.

 

Todellinen persoonallisuus oli kuitenkin Lydia, jonka kotiravintolaan lähdimme lounaalle eräänä päivänä. Lydialle ei sopinut ensimmäinen ehdottamamme päivä, hän kertoi olevansa väsynyt. Mutta seuraava päivä sopisi, hän sanoi, ja antoi ajo-ohjeet. Meidän piti ajaa ensin rantatietä pitkin, sitten mutkaisia teitä ylös vuoren rinnettä ja tarkkailla kolmea korkeaa palmua. Lydia odotti meitä useiden sekalaisten koiriensa kanssa. Oli hämmentävää tavata maapallon toisella puolella nainen, joka ällistyttävästi muistutti peruskarjalaista evakkomummoa, sellaista jollaisia lapsena tapasin useita. Kirjahyllyn matkamuistokoristeista ja Lydian neulomista vaatteista alkaen tuli mieleeni lapsuuden kesät ja Häijään markkinat. Lydia oli todellinen persoonallisuus. Hän kertoi meille kaiken elämästään tarjoillen samalla useita ruokalajeja. Näimme kuvia hänen lastenlapsistaan, hän lauloi meille kreoliranskallaan vanhoja ballaadeja, esitteli meille puutarhansa ja kertoi seikkaperäisesti, miten paikallista maustettua rommia valmistetaan. Hän lahjoitti myös äideillemme tekemänsä aamutossut. Ostimme viisi pulloa Lydian itse valmistamaa rommia ja lähdimme sitten kovasti kiitelleen matkaan. Autossa vedimme syvään henkeä ja purskahdimme nauruun - vielä vähän aikaa Lydian performanssia ja hän olisi myynyt meille talonsa!

Kunnon varusteet mukaan

Viiden päivän loman aikana saaren ehti kiertää autolla, nousta vuorille useamman kerran ja lopuksi tehdä unohtumattoman patikkaretken toimivan tulivuoren kraateriin. Marcin tuttava, paikallinen pankinjohtaja, on intohimoinen vaeltaja. Hän oli luvannut viedä meidät vaellukselle, mutta emme osanneet varautua siihen, mistä lopulta oli kysymys. Lähtöpäivänä aamuyöstä kello kolme lähdimme viiden hengen seurueena ajamaan kohti saaren eteläkärkeä. Tarkoituksena oli ehtiä Piton de la Fournaisen huipulle ennen auringonnousua. Olimme perillä kello viideltä. Lämpöä oli + 5 astetta. Reput selässä vaelsimme pimeässä polkua pitkin kohti näköalapaikkaa, josta näkisimme auringon nousevan. Liikkeellä oli suuri joukko muitakin intomieliä.  Meillä ei ollut mitään käsitystä ympäristöstämme, ennen kuin sitten saavuimme puisen kaiteen luokse. Sarastuksessa näimme tulivuoren hahmon, laavavirran ja kipinäsuihkut, jotka sinkosivat aamuhämärään. Hämmästelin sitä, että purkautuvan laavan takana tulivuoren rinteillä näkyi liikkuvia valopisteitä - taskulamppuja. Kuvittelin, että retken huippu oli tässä. Jos olisin aavistanut, että edessä oli vielä kahdeksan tuntia vaellusta, olisin luultavasti heittäytynyt maahan ja alkanut parkua.

 

Lähdimme kohti suurta kraatteria. Kävelimme merkittyä reittiä vaikka kuinka kauan ikivanhaa kuun pintaa muistuttavassa maisemassa. Aurinko nousi ja alkoi lämmittää. Jalkani olivat kipeät ja alkoivat krampata pahasti. Ylitettyämme laavakentän pysähdyimme hetkeksi syömään.  Seurueen muut jäsenet, kaikki miehiä,  kyselivät vähän väliä kuinka pärjään. Oinasluonteisena jästipäänä hymyilin vain ja sanoin, että hui hai, hyvin menee. Kiipesimme vielä puoli tuntia ylös suurta laavarinnettä. Muut halusivat mennä niin lähelle purkautuvaa laavaa kuin mahdollista, mutta minä sanoin jääväni odottamaan. Valitsin paikan, ja kun miesten selät loittonivat  istuin alas ja irvistelin itsekseni kyyneleet silmissä. Jaloissani tuntui olevan yhtä aikaa noin neljätuhatta kramppia.
Turisteja tuli ja meni, saksalainen viisihenkinen perhe kävi riitelemässä vieressäni ja heitteli lounasroskansa rikinkatkuiseen laavakivikkoon. Helikopterit rämisivät kraaterin yli tuoden ihmisiä katsomaan purkautuvaa tulivuorta. Miehet palasivat kengänpohjat käristen laavavirran luota. Paluumatka helteiseksi muuttuneessa ilmassa kuumaiseman poikki vei viimeisetkin voimat. Seppälän kolmenkympin tennistossut kestivät kuin kestivätkin retken, mutta suosittelen silti tukevampia jalkineita. Paluulennolla samana iltana ei tarvinnut unta odotella.

Tämä näkymä on muuttunut helmikuun 2000 jälkeen täysin: kesäkuinen tulivuorenpurkaus
tällä kohdalla lennätti tulta, laavaa ja savua yli sadan metrin korkeuteen.
Kuvassa Tiina ja Marc de Forsan, Piton de la Fournaise. (Kuva Jean-Pierre Rolland)

Seuraavana päivänä vein Marcin ensimmäistä kertaa elämässään luistelemaan Pariisissa, jossa krookukset kukkivat, ja ihmettelin samalla sitä nopeutta, jolla tänä päivänä voi siirtyä paikasta toiseen. Vielä vuorokausi, ja olin taas kotona Turussa keskellä helmikuun pakkasta.

Saari jakautuu kolmeen erilaiseen vyöhykkeeseen. Rannoilla rehottavat palmujen ja suunnattomien kumipuiden katveessa ylan-ylang, kiinanruusu ja lukemattomat muut kasvit. Alavalla vyöhykkeellä rannan ja vuorten välissä viljellään mm. maissia, sokeriruokoa ja hedelmiä. Banaanit ovat pieniä ja herkullisia ja elämäni parhaat ananakset söin Réunionilla. Vuoret nousevat kahteen kolmeen tuhanteen metriin. Hortensia rehotti ojien pientareilla metrin korkuisina mättäinä.  Ajomatka La Fenêtren huipulle pilvien läpi tummanharmaiden puiden silhuettien tavoitellessa autoa muistutti kohtausta kauhuelokuvasta. Puiden rungot kuvastuivat kuin tussipiirroksina utuisia pilviä vasten. Tie kiemurteli äkkijyrkkänä ja mutkikkaana ylöspäin. Huipulla pilvet peittivät kaiken. Näköalasta ei voinut juuri puhua, mutta tietoisuus siitä, että valkoisen vesihöyryn keskellä muutaman kymmenen sentin päässä oli puolentoista kilometrin pudotus alas sai vatsanpohjassa aikaan melkoista kutinaa.

 

18.8.2000 / Tiina Hattunen/ MTV3:n matkailusivut